Rinnekotiin jouduin vuonna 2000, kun Muurala lopettettiin. Ensin olin aivan innoissani, sillä luulin saavani viimein ystäviä kunnes ymmärsin, ettei kehitysvammaisista ole kavereiksi. Ensimmäiset viisi vuotta  osastonhoitaja ja varmaan muutkin hoitajat luulivat minun olevan samanlainen kuin kehitysvammaiset, vaikka omat hoitajani Muuralasta olivat yrittäneet viestittää, etten ole vastaavanlainen kuin muut heidän asukkaansa. He pistivät minut toiminta- ja kommunikaatioryhmään, joka oli kaikista alhaisin kehitysvammaisten ryhmä. Tällä tarkoitan sitä, että olin siellä kaikkein vammaisimpien kehareiden joukkossa viisi pitkää vuotta! Sitten kun sain ensimmäisen kännykkäni ja aloin kirjoittaa sillä iltasatua osastonhoitajalle, siitä lähtien ei yksikään rinnekotilainen pitänyt minua enää koskaan vammaisimpien kehareiden kanssa, paitsi tietysti osastolla.

Minun toimestani (näin olen ainakin ymmärtänyt) perustettiin Nettipaja, jossa teimme nettilehteä nimeltä Marttis, sen nettisivut löydätte seuraavasta osoitteesta www.marttis.fi. Joku "rohkea" Rinnekodin kesälääkäri alkoi purkaa lääkitystäni kesällä 04, josta aiheutui minulle lonkkaleikkaus ja melkein kuolema kun crpni oli likimain 500 Jorvissa maatessani, mietìn että pystyisinkö enää koskaan nousemaan ìtse tuoliin, en pysty, vitusti kiitos kesälääkäri!  :(  Jorvissa olin kolme viikkoa. Sitten mìnut siirrettiin tuiki tuntemattomalle osastolle Rinnekotiin.  Muistan kun he yrittivät ottaa mrsa testiä ja tikku katkesi sitten nenääni. Sen osaston nimi oli Metsärinne ja äitini tykkäsi sen osastonhoitajasta. Minusta hän oli ensin tyly, mutta muutti sitten Ala-laaksoon  ja tuli minun omaksi, kivaksi hoitajaksi.

Lonkkaani hoidettiin puoli vuotta suolaliuoksella sisältäpäin. Jorvissa pieni ja kuiva lääkäri tuli sanomaan, kun makasin siellä pedillä: sinnitellään, sinnitellään.  Minähän sinnitelin. Silloin kun olin Metsärinteellä, jouduin joka aamu heräämään viimeistään klo 7.30 crp-kontrollia varten. Sitten kun palasin takaisin Ala-laaksoon oli sen osastonhoitaja keksinyt, että minut pitää herättää klo 10.  Minä tietysti yritin protestoida sitä vastaan, mutta kukaan ei halunnut kuunnella. 11 vuotta jouduin heräämään tuohon aikaan. Sain tietokoneen 2006 ja sillä kirjoitin Espoon kaupungin  päättäjälle, että en kestä enää olla täällä keharipaikassa 2008, sillä huoneeni vieressä oli poikien vessa jossa lähes joka aamu yksi kehitysvammainen mies raakkui kurkkuäänellä yhtä ainutta sanaa ja toinen kehitysvammainen nainen höpötti kokoajan jotain vaippajuttuja. Täälläkin olin kahdeksan vuotta.